Useimmalla meistä on jossain kohtaa työelämässä vaihe, jossa tarvitsemme tukea, apua tai neuvoja. Voimme joutua onnettomuuteen, ja töihin paluu vie aikansa, eikä töissä välttämättä heti ole täydessä vedossa. Eliniänodotteen kasvamisen myötä olemme yhä iäkkäämpinä mukana työelämässä, ja tätä myötä työkykymme ymmärrettävästi vaihtelee. Sodan jaloista pakoon lähtenyt tarvitsee työn, mutta ei osaa puhua suomea. Edellä mainituissa tilanteissa työ voi luoda mahdollisuuden nousta takaisin jaloilleen. Myös nuori, vasta työelämään siirtyvä, voi tarvita tukea, sairauden, vamman tai tietynlaisten ominaisuuksien tai työkokemuksen puutteen johdosta.
Nuorten maailma on toinen kuin aikuisten. He ovat kasvaneet erilaiseen kulttuuriin kuin vanhempansa – saati isovanhempansa. Heidän työelämänsä näyttää toisenlaiselta. Yksi asia kuitenkin on kaikille yhteinen: työ on merkittävä osa arkeamme, identiteettiämme ja yhteisöllisyyttämme. Työ antaa arkeemme tekemistä, ja määrittelee vapaa-ajasta tärkeän levon hetken. Ilman arkea ja sen rytmiä vapaa-aika menettää osittain merkityksensä. Suomalaiseen kulttuuriin ja identiteettiin kuuluu tietynlainen ahkeruus ja toimijuus, jota valtaosin työssämme toteutamme. Työyhteisöt ovat merkittäviä sosiaalisen kohtaamisen kenttiä, jossa koemme yhteenkuuluvuutta – jopa ystävyyttä.
Jotta kaikki pääsisimme osaksi edellä mainittuja yhteiskunnan elementtejä, tarvitsemme mahdollisuuksia. Mahdollisuuksien määrä, tarve ja olemus vaihtelevat, eikä niitä ole tarpeen listata eikä tarkemmin määritellä. Mahdollisuuden nuoren ensimmäiseen työpaikkaan antaa työnantaja, joka näkee ehkäpä yhteiskunnallisena velvoitteenaan näin toimia. Työnantaja voi myös kokea, että sotaa paennut tarvitsee mahdollisuuden elättää itsensä ja perheensä, ja siksi työllistää hänet. Onnettomuudessa vammautunut tai työkyvyltään muuten heikko voi saada työnantajalta mahdollisuuden olla edelleen osa työyhteisöä tekemällä osa-aikaisesti töitä. Edellytys näille on se, että työnantaja antaa mahdollisuuden.
Mahdollisuuden antaminen saattaa näyttäytyä riskinä työnantajalle, ja tämä on täysin ymmärrettävää. Ihmisen palkkaaminen on riski työnantajalle, saati sitten henkilön, jonka työ- ja toimintakyvystä ei ole antaa täysiä takeita. Riskejä voi kuitenkin pienentää. Työsuhteen solmimista ennen voi tehdä työkokeilusopimuksen. Palkkatukea voi hakea määräaikaiseenkin työsuhteeseen. Työolosuhteiden järjestelytukea saa myös työpaikkaohjauksen rahoittamiseen. Oppilaitokset tarjoavat neuvontaa, koulutusta ja opiskelijoiden ohjaustukea. Nämä kaikki toimet ovat kuitenkin turhia, mikäli meiltä puuttuu kivijalka: mahdollisuuden antaminen.
Kukaan ei voita koskaan missään, jos ei ota yhtään riskiä. Lottoaminen, suomalaisten kansallisharrastus, perustuu siihen, että laaja ihmisjoukko ottaa pienen riskin rahojensa menettämisestä siinä toivossa, että pääpotti osuu omalle kohdalle. Kukaan ei koskaan menisi naimisiin, jos tulisi olla täysin varma siitä, että vielä 40 vuotta myöhemminkin valitsee edelleen saman puolison. Kukaan ei koskaan työllistyisi, jos työnantajalle pitäisi antaa 100 % vakuutus siitä, että ei koskaan sairastu, vahingoitu, jää vanhempainvapaalle tai vaihda työpaikkaa.
Erityisopiskelijat ovat ammattiin valmistuessaan usein heitä, jotka tarvitsevat mahdollisuuden – joskus useammankin sellaisen. He eivät ole välttämättä täystyökykyisiä, mutta työkyky voi olla täysi puolikkaalla työajalla. Työtehtävien räätälöintiin tulee antaa mahdollisuus, mikäli tahdotaan työyhteisöön työvoimaa. Pula työntekijöistä näyttää alati kasvavan, ja mahdollisuuden antaminen täsmätyökykyiselle voi olla yksi ratkaisu työvoimapulaan. Kunhan vain mahdollisuus annetaan.
Lisätietoja täsmätyöstä, -työntekijöistä ja työn räätälöinnistä voit kysyä Työelämän rajapinta -sivuston kautta kohdasta ota yhteyttä – yhteydenottolomake.
Kati Jokio ja Reetta Ersfolk, Kiipulan ammattiopisto
