Sähköpostivirrassa tuli eräänä maaliskuisena päivänä vastaan kutsu Ekosysteemiajattelun ja verkostoissa toimimisen valmennukseen Tyrsky-hankkeen järjestämänä. Seuraaviin posteihin siirtyessäni huomasin kuitenkin jääneeni pohtimaan, mitä se sellainen ekosysteemiajattelu on. Palasin viestiin, innostuin, ja pian olinkin esihenkilöni puoltamana ilmoittautunut valmennukseen. Olin vasta palannut töihin n. 1,5 vuoden virkavapaalta ja koin, että omassa ajattelussani ja työympäristössäni olisi nyt tilausta erilaisille näkökulmille. Olin viestin perusteella vakuuttunut siitä, että tämä ekosysteemiajattelun valmennus tarjoaisi tervetullutta vaihtelua nähdä asiat eri perspektiivistä erilaisina kokonaisuuksina.
Valmennus koostuu neljästä paikan päällä toteutettavasta sessiosta, joista ensimmäinen on nyt toteutunut. Rehellisesti voin jo nyt sanoa, että koen ajattelutapani jo osittain muuttuneen. Silmäni ovat auenneet hiljalleen hahmottamaan asioita pieneksi pilkottujen osien summan (=analyyttinen ajattelu) sijaan suurempina kokonaisuuksina liitännäisvaikutuksineen (=systeeminen ajattelu). On ollut suorastaan helpottavaa ”saada lupa” ajatella eri tavalla kuin ennen. Aiemmin olen tuskaillut, kun joihinkin asioihin palataan aina vaan uudestaan ja uudestaan eikä tunnuta pääsevän siitä yli ja eteenpäin. Ensimmäisellä valmennuskerralla kuitenkin opin, että asiat eivät useinkaan etene lineaarisesti vaan ennemminkin sykleinä, joissa mennään eteenpäin ja aina myös palataan takaisin, jotta voidaan taas kehittää asiaa enemmän eteenpäin. On siis oikeastaan vain hyvä, jos asiat pyörivät ympyrää ja palaavat aika ajoin takaisin ”asialistalle”. Se osoittaa asian olevan tärkeä ja luo mahdollisuuksia huomioida liitännäisiä asioita eri tavalla.
Ensimmäinen valmennuskerta sai minut myös pohtimaan oman (ja työnantajani) työn organisointia. Paljon keskustellaan toiminnan laadusta, ja yleisesti ajatellaan, että kun toimintaprosessit on hiottu huippuunsa ja ”uimaratakaaviot” piirretty, toiminnan voidaan sanoa olevan laadukasta. Onko kuitenkaan todellisuudessa näin? Asiat, vaatimukset ja toimintaympäristöt ovat usein niin monimuotoisia (ja -mutkaisiakin) sekä resurssit rajallisia, että prosessien kehittäminen lineaarisesti tulee jossain vaiheessa tiensä päähän eikä toimintaa voi enää tehostaa. Tällöin voisi olla aiheellista harkita systeemiseen organisointiin siirtymistä ja ajattelutavan muutosta kehittämistyössä. Organisaation oman ekosysteemin pohjan rakentaminen vie aikaa, mutta on kriittisen tärkeää muutoksessa. Laajempiin organisaatiotason muutoksiin on onneksi omat valmentajansa, mutta itse koen, että jokainen voi kehittää oman lähiympäristönsä toimintaa. Kehitettävien asioiden ei tarvitse olla suuria tai tulla heti valmiiksi, mutta erilaisia asioita voi laittaa kehkeytymään.
Kehkeytyvä oppiminen olikin uusi termi, joka ensimmäisellä valmennuskerralla toistui monessa yhteydessä. Tähän aion paneutua jatkossa enemmänkin. On oleellista oppia hyväksymään asioiden keskeneräisyys. Se voi parhaimmillaan johtaa lisääntyvään hyvinvointiin, kun pystyy rauhoittumaan keskeneräisyyden keskellä. Tämän allekirjoitan erityisesti omassa työssäni kv-koordinaattorina. Meille suositeltiinkin luettavaksi Alan Watts’in teosta ”Wisdom of insecurity”. Myös Ira Lange on kirjoittanut epävarmuudessa lepäämisestä. Näiden kiehtovien ajatusten siivittämänä odotan innolla seuraavaa valmennuskertaa ja pidän mielessä, että ”epäonnistuminen” voikin tarkoittaa, että ”Vielä ei ole tämän aika.”
Anna-Maija Siirtonen, Kansainvälisten asioiden koordinaattori, Tredu
